Kaikesta jää jälki

Oikeuslääketieteessä tunnetaan niin sanottu Locardin periaate. Nimensä se on saanut ranskalaiselta Edmond Locardilta, joka perusti maailman ensimmäisen rikosteknisen laboratorion Lyoniin vuonna 1910. Periaate osoittaa, että jokainen kosketus jättää jäljen.

Kosketat jotain; jotain sinusta jää siihen, ja jotain siitä jää sinuun.

Locardin mukaan jokaisesta kohtaamisesta jää aina mikroskooppinen jäänne. On vain osattava etsiä sitä.

Mietin tätä enemmän kuin on luultavasti terveellistä. Varmaan siksi, että se on yksi niistä ideoista, jotka ovat abstraktilla tasolla kauniita, mutta käytännössä ahdistavia. Osittain myös siksi, että kerran eräs rakastamani ihminen syytti minua liiasta pikkutarkkuudesta ja epäluuloisuudesta, ja olen siitä lähtien etsinyt jälkiä kaikkialta. Onko hyvä, että jälkiä jää, vai olisiko parempi ettei jäisi? Jälkien jättäminen kiehtoo monella tasolla.

Kävin joskus Walesin Monmouthissa, jonka kirkkomaalta löytyy John Renien (1799–1832) itselleen veistämä hautakivi. Renie kuoli kolmekymppisenä ja kaiversi tiettävästi omaa hautakiveään neljätoista vuotta. Hän hakkasi kirjaimia kiveen tietäen, että ne eläisivät pidempään kuin hän itse tai yksikään hänen tuntemistaan ihmisistä ja todennäköisesti pidempään kuin kukaan heidän tuntemansa ihminen. Lopputuloksena on 285 kirjaimen ristisanatehtävä, jossa lause "Here Lies John Renie" (Tässä lepää John Renie) voidaan lukea 45 760 eri suuntaan. Ylös, alas, sivulle, viistoon. Jokainen reitti johtaa samaan lauseeseen. Kun pysähtyy miettimään Renien urakkaa riittävän pitkäksi aikaa, mieleen nousee kysymys: mitä mahtoikaan liikkua teini-ikäisen Johnin päässä? Ehkä se oli hänen tapansa tehdä filosofinen kannanotto sata vuotta ennen Locardia: kaikesta jää jälki, mutta sinä itse päätät millainen se on.

Pidän John Reniestä. Hän käytti neljätoista vuotta varmistaakseen, että hänen jälkeensä jättämänsä merkki olisi mahdoton ohittaa samaan tapaan kuin kaikki hautuumaan muut kivet. Kunnioitan myös tuollaista pakkomielteistä määrätietoisuutta, vaikka samalla epäilenkin, että hänen kanssaan eläminen on saattanut olla yhtä painajaista.

Nyt kun olen esitellyt Locardin ja Renien, haluan puhua toisenlaisesta jäljestä. Sellaisesta, josta kukaan ei kirjoita esseitä, koska vain harvojen mielestä se on esseen arvoinen. Tarkoitan sitä ohutta, punaista uurretta, joka ilmestyy iholle juuri lonkkaluun yläpuolelle kymmeneltä illalla, kun riisut vaatteesi ja huomaat, että alushousujen kuminauha on laatinut vastalauseitaan kehoosi viimeisen neljäntoista tunnin ajan.

Se on mitätön jälki, eikä suuressa mittakaavassa ole edes tärkeä. Kukaan ei ehkä kuole vyötärönauhan painaumaan. Siihen ei sovelleta Locardin periaatetta, ellei kyseessä ole henkirikostutkinta. Ja silti se on siellä joka ilta, miljoonissa kehoissa, pienenä arkisena nöyryytyksenä, jonka tuottaa vaatekappale, joka lupasi mukavuutta, mutta joka on vaikeuttanut pintaverenkiertosi toimintaa aamupalasta lähtien.

Tähän johtopäätökseen olen tullut, ja sanon sen suoraan, koska asian kaunistelu olisi epärehellistä:

alusvaateteollisuutta nämä jäljet eivät voisi vähempää kiinnostaa.

Kaikkien osapuolten pitkään hyväksymä oletus on, että koska kukaan ei näe, kukaan ei vaivaudu valittamaan, ja koska kukaan ei vaivaudu valittamaan, kenenkään ei tarvitse tehdä mitään eri tavalla kuin miten on aina tehty. Näin tehdään edelleen alusvaatteita, joissa "hyväksyttävän" mittapuuna on halvimmasta mahdollisesta materiaalista neulottu kangaskappale, joka maksaa vähemmän kuin pieni kuppi kahvia, ei istu kunnolla juuri kenellekään ja hajoaa alle kolmessa kuukaudessa tavoilla, joista sivistynyt yhteiskunta vaikenee illallispöydässä. Samalla käytetään astronomisia summia vastuullisuuskampanjoihin, joissa ollaan huolissaan siitä millaisen jäljen jätämme tuleville sukupolville. 

Olen sivunnut aihetta myös aiemmissa kolumneissani. Yksi aikuisuuden ääneen lausumattomista sopimuksista on se, että me kaikki siedämme pieniä, vältettävissä olevia kurjuuksia, joita kukaan ei ole kokenut korjaamisen arvoisiksi. Hotellin lussu tyyny, joka on “vain vähän liian littana”. Keittiön vetolaatikko, joka jumittaa. Alusvaatteet, joista jää jälki. Alusvaateteollisuus, josta jää vielä suurempi jälki.

Voit myös ajatella, ettei tämän asian takia kannattaisi repiä pelihousujaan. Totta. Useimpien asioiden takia ei kannata. Mutta pakko silti kysyä kuinka paljon pientä hankausta me siedämme kysymättä koskaan, onko ihan pakko.

On ihmisiä, jotka eivät siedä; ne, jotka katsovat jumittavaa laatikkoa ja päättävät korjata sen, tai jotka etsivät paremman hotellin eivätkä koskaan palaa entiseen. Nämä tuppaavat olemaan enemmän sinut itsensä kanssa. Eivät siksi, että he olisivat optimoineet elämänsä joksikin ilottomaksi tuottavuuskultiksi. Vaan siksi, että he ovat lakanneet teeskentelemästä ettei pienillä asioilla olisi merkitystä.

Mikä tuokin minut alusvaatteisiin.

Tässä on asia, jota pidän aidosti outona, ja mietin sitä silloin, kun minun pitäisi miettiä muita asioita.

Vaikuttavin asia, mihin alusvaate voi pystyä on se, ettei se jätä mitään jälkeä.

Siinä mitataan todellinen käsityötaito, se osa, joka vaatii oikeaa insinöörityötä ja ajattelua. Locard saattoi olla hieno ihminen ja lyömätön tieteilijä, mutta hänen periaatteeseensa on olemassa kapea, erityinen poikkeus, ja se on tämä: todella hyvin suunniteltu alusvaate sotii hänen periaatettaan vastaat. Pidät sitä ylläsi neljätoista tuntia, ja kun riisut sen, mitään ei näy. Ei uurretta. Ei painaumaa. Ei todisteita. Iho on täsmälleen sellainen kuin se oli aamuseitsemältä. 

Ja näin päästään takaisin John Renieen, joka halusi tulla muistetuksi ja sai toiveensa toteutumaan, kivessä, Walesissa. Päinvastaista kunnianhimoa – tehdä jotain niin hyvää, että se katoaa – on vaikeampi selittää ja melkein mahdotonta juhlistaa, koska todisteena sen onnistumisesta on poissaolo. Hyville alusvaatteille ei ole hautakiveä. On vain tosiasia, että eräänä aamuna puit jotain yllesi ja sitten, muutamaa tuntia myöhemmin, tajusit, ettet ollut uhrannut sille ajatustakaan koko päivänä.

En usko, että useimpien ihmisten pitäisi käyttää neljäätoista vuotta elämästään alusvaatteisiin. En usko, että kenenkään pitäisi. Tiedän muutaman sellaisen. Mutta uskon, että on syytä kiinnittää huomiota siihen, mitkä niistä asioista, joita puet aamulla yllesi, palvelevat sinua, ja mitkä kirjoittavat kehoosi minuutti minuutilta pientä, punaista muistiota.

Jokainen jälki ei ole jättämisen arvoinen. Ja joskus laadun korkein mitta on se, että yritys jättää jäljen jättämättä jälkeäkään.